Alkukesällä minulla oli jo pitempään ollut sellainen vähän vinoon töytäisty olo. En ole ollut ihan suorassa, ja mielenmaisemassa oli ollut jotain hähmäistä, jotain blurrattua ja näkökenttää häiritsevää, mistä en saanut ihan kiinni. Se ei ollut siinä koko ajan, mutta käväisi välillä ja jäi joskus päiväkausiksi kiinni. Se ei ollut varsinaisesti masennusta, mutta jotain... pinnistelyn tuomaa näköalattomuutta?
Miten pinnistely jatkuessaan voikin ajaa näköalan kapeammaksi. Erikoinen, mielenkiintoinen ilmiö. Ehkä se johtuu siitä, että kun täytyy pinnistellä, pitää säästää polttoainetta muualta ja sitten se estää näkemästä unelmiin asti, joihin tarvitsisi polttoainetta lisää.
Tämä tosin on aika huonosti suunniteltu juttu, koska pitkäaikainen näköalattomuus sairastuttaa ja tekee hallaa ihmiselle, unelmat eivät. Huomionarvoinen suunnitteluvirhe ihmisen valussa!
Minua painoi työelämän nopeiden muutosten ja uuden työn hakemisen varjo. Elämänmuutosten, vaikka onnellistenkin, maalaama väsymys. Kaltoinkohtelun kitkerä kalkki. Läheisen huolen piinaava putki.
Ne olivat hiipineet pikkuhiljaa vähän salassa keskivaikeaksi möykyksi, joka oli alkanut kuiskutella, että olen vähän, en paljoa, mutta vähän kumminkin, huono ja ammatillinen taustani on sekava ja vääränlainen ja oudohko.
Taklailin niitä tuntoja: puhuin niille järkeä, vaihdoin näkökulmia ja harhautin mieltäni kivalla tekemisellä. Ne auttoivat välillä, ja sitten taas välillä möykky läikkyi sormille kuin kuuma kahvi huonosti asetellun pahvimukin kannen alta.
> Havaitsin merkille pantavan seikan: minä uskon kaiken hyvän, mitä minulle sanotaan.
Huomasin, että toimivin tapa blokata sitä huonouden ääntä, on kääntyä toisten puoleen. Ja havaitsin merkille pantavan seikan: minä uskon kaiken hyvän, mitä minulle sanotaan.
Kyllä se siitä. Asiat järjestyvät kyllä. Nyt on tuulista, mutta tyyntä tulee vielä. Olet ihan huippu ja löydät vielä paikkasi. Tarvitset vain lisää aikaa. Olet tuossa tosi kova.
Kuinka ihmeellistä! Minä todella uskon nuo sanat, ja se parantaa minut. En tiedä, mikä sen on muuttunut. Nuorempana strategiani oli ehdottomasti kääntyä poispäin muista, sillä vastaavanlaiset kommentit tulivat perille mieleeni lähinnä jälleen uusina lisäpaineina siitä, miten olla ja tuntea. Nyt ne oikeasti auttavat ja jaksan taas paremmin. Siksi käännyn niiden ihmisten puoleen, joihin tunnun luottavan.
Minulla on erikoinen, melko reipasotteinen ja ratkaisukeskeinen tapa kerätä ihmisiä luokseni ja sitten pitää heitä ystävinäni, kunnes toisin todistetaan. Välillä mielessä käy häivähdys, että onkohan tällainen tunne-elämästäni avautuminen tuon käytännössä liki tuntemattoman ihmisen mielestä vähän kummallista, mutta sitten se ajatus unohtuu taas ja nojaudun ihmisiin päin. Ihme ja kumma, he tuntuvat nojautuvan takaisin! He antavat minun kertoa ja sitten ehkä kertovat itsekin. Jestas, tämähän on vastavuoroista! Mehän pidämme toisistamme!
Joskus myös itku puhdistaa. Itkin nenäliinat märiksi lapseni koulun kevätjuhlassa. Itkin lastani ja hänen hassua tanssiaan ystäviensä kanssa, itkin ekaluokkalaisia seiloriasuissaan laulamassa meriaiheisia lauluja, itkin kuudesluokkalaisia unelmissaan ja sitä, että joku koulun henkilöstöstä jäi eläkkeelle.
Se puhdisti minussa jotain tosi paljon, palautti jonnekin hyvän alkulähteille. Kyllä kaikki nytkin järjestyy.
Kirjoittaja on nelikymppinen ruuhkavuositaiteilija, joka ei pelkää välillä myös lannistua.