Vietin juhannuksen siirtolapuutarhamökillämme. Kuulostaa idylliseltä, mutta oikeasti mökki on 60-luvulla muuratun hormin vajoamisen myötä vinoon keikahtanut huoltamaton kesämaja, joka tarvitsee aika paljon rakkautta, työtunteja ja uuden lautaverhoilun, ennen kuin pääsemme puhumaan idyllistä.
Kuitenkin pelkästään vanhassa, öljyämistä kaipaavassa puutarhakeinussa istuminen eväitä syöden osoittaa valinnan kerta toisensa jälkeen jokaisen euron ja työtunnin arvoiseksi. Vadelmapensaita pursuava puutarha, joka on ollut koskemattomana vuosikaudet ja jossa valtavat haittakasvipensaat ja lahonneet aidat odottavat puutarhuria saapuvaksi, on rauhan tyyssija.
Koko puutarha-alueen miljöö loppumattomine rantoineen on paratiisi, täynnä salaisia, yksityisiä satujen kuvituksista tuttuja puutarhoja kaarevien orapihlaja-aitaporttien väleissä. Mökki voisi olla myös stressaava työleiri, mutta kyse on asenteesta. Siirtolapuutarhureiden keskuudessa vallitsee leppoisa ”tämän ehtii huomennakin, tai ensi viikolla, tai ensi kesänä” -mentaliteetti, ja se tekee minulle todella hyvää.
Juhannusaattoaamuna pääsin joogatunnille. Vääntäydyimme aurinkotervehdyksiin ja alaspäin katsoviin koiriin, kukin omalla menestyksellään. Kymmenen minuutin ähellyksen jälkeen oli selvää, että kunto-ohjelmaani on lisättävä enemmän kehonhuoltoa ja venyttelyä. Lopuksi kävimme alustoillemme pötköttämään ja keskityimme hengittämiseen ja taivaalla lipuviin pilviin. Suljin silmäni, hengittelin sisään ja ulos ja tunsin kehoni rentoutuvan. Myös mieli rauhoittui samalla. Ohjaaja muistutti rauhallisella äänellä, ettei nyt ole kiire minnekään, ja kiitin häntä mielessäni juuri niistä sanoista.
Jäin miettimään tätä mukavaa hetkeä koko juhannukseksi. Yritin muistella, koska viimeksi olin rentoutunut niin perusteellisesti. Olen puristanut koko kevään aivan liian lujaa, koska vaatimukset eivät koskaan lakkaa ja yritän vain pysytellä niiden kintereillä. Haluan saada edes joskus jonkin asian valmiiksi, vaikka suurimman osan ajasta tuntuukin, että juoksen kaikkea monta askelta jäljessä. Mitä kauemmin juoksee, sitä hankalampaa on pysähtyminen.
En usko, että kokemukseni on järin yksilöllinen. Arvelen, että olen monen muun kanssa samassa veneessä soutamassa näännyksissä kohti kesälomaa. Ajattelemme, että kun vielä viikon jaksaa, niin sitten helpottaa. Kun sitten lomalla hoitaa rästihommat, niin kyllä sitten varmalla helpottaa. Kun mökkiremontti joskus on ohi, niin sitten se vasta helpottaakin!
Mutta kun ei välttämättä helpota. Aina tulee jotain uutta, koska asioiden valmiiksi saaminen on paradoksi itsessään. Ainoa sopiva hetki pitää huolta itsestään, pysähtyä, jättää jotain tekemättä, siirtää myöhemmäksi, päästää irti, luovuttaa, käydä pötköttämään nurmikolle ja kääntää katse pilviin, on juuri nyt. Sinun ei välttämättä tarvitse hankkia siirtolapuutarhamökkiä muistuttamaan siitä, mutta se voi olla avuksi.
Kirjoittaja on kokematon wannabe-puutarhuri, joka opettelee tänä kesänä tuijottelemaan taivaalle. Siirtolapuutarhaelämää voi seurata Instagramissa tilillä @vattulanjanka