Alusta aloittamisen eetos on kulkenut elämässäni mukana aina. Jotkut tuntuvat sellaista elämänmuotoa karttavan, kaiken pitäisi aina pysyä niin kuin ennenkin ja muutos voi tuntua uhkaavalta vieraalta. Tosiasiassa muutos on ainoa asia, joka elämässämme säilyy. Kaikki muuttuu lopulta, ja minusta se on suurin lahja.
Lukion jälkeen pidin välivuoden, ihmiset kauhistelivat. Aikuiset sanoivat, että putoaisin täysin kelkasta enkä saisi opiskelupaikkaa, kaikki menisi. Äitiä hävetti. Minä tein töitä pienellä teatterilla ja olin onnellinen.
Vähän järkytyin, kun ovet eivät avautuneetkaan Teatterikorkeakouluun, mutta lopulta olin tyytyväinen opiskelupaikkaani ammattikorkeakoulussa. Uusi alku nuorelle taimelle. Muutin töiden, rakkauksien, seikkailujen perässä useasti ja kauas. Oli helppo lähteä, kun tavarat mahtuivat vanhaan Jettaan eikä mieli kiintynyt minnekään. Janosin seikkailuja, enkä pelännyt mitään, elämä oli jatkuvasti täynnä uusia alkuja.
> Rohkeuttani ihmeteltiin, kun samalla minä ihmettelin, miten voi jäädä, jos kurkkua kuristaa jatkuvasti.
Lähdin vakituisesta työpaikasta muutaman kuukauden sijaisuuden takia ja muutin Helsinkiin, koska olin aivan näännyksissä työilmapiiristä ja johtamisen tasosta. Rohkeuttani ihmeteltiin, kun samalla minä ihmettelin, miten voi jäädä, jos kurkkua kuristaa jatkuvasti. Aloitin alusta.
Sijaisuuden jälkeen töitä ei heti tullutkaan, sairastelin puoli vuotta kaikki maailman kiertotaudit ja häpesin työttömyyttäni. Se oli raskas hetki.
Työllistyin vakituiseen työpaikkaan. Siitä se sitten taas lähti, uusi alku. Ostin kodin, maalasin seinät. Tulin äidiksi. Vanhempainvapaani aikana työtehtäväni oli kadonnut ja tilalle tarjottiin muuta. Irtisanouduin, myin asunnon, lähdin Helsingistä.
Jäin yllättäen lapseni kanssa kaksin. Löysin söpön kodin, sain töitä, aloitin ihan alusta. Pääsin sisään opiskelemaan ylemmän ammattikorkeakoulun tutkintoa. Sattumien summana piti kuitenkin lopettaa sekä työt että opiskelu, koska olin täysin yksin ja tukiverkoton. Myin pesutornini, otin lapseni ja muutin Helsinkiin paikkaamaan työurani ehjäksi. Uusi alku taas, nyt punavuorelaisessa yksiössä. Sain töitä, ostin rivitalonpäädyn ja kiinnityimme elämään kiinni. Kaikki näytti jälleen asettuvan.
PAM! KORONA! Työt meni. Unelmien koti oli myytävä ja aloitettava - noh, alusta tietenkin. Jälkeenpäin ajateltuna pakottava tunne sisälläni kodin myymisestä pelasti minut seuraavien vuosien koroilta ja asuntojen hinnanlaskulta. Muutos oli jälleen pelastanut minut kiinni johonkin uuteen, vielä tuntemattomaan parempaan.
Elämä kulki eteenpäin. Kaipaus kotiseudulle oli kova ja kärvistelin Helsingissä, vaikka metron koneiston kirskunta sai takahampaani vihlomaan. Työt kantoivat, ura eteni, työuran ääriviivat alkoivat hahmottua. Opiskelin yhden tutkinnon. Päätin lähteä takaisin kotiin Kuopioon, ja luottaa siihen, että muutos, tällä kertaa itse valittu, kantaa taas. Sitten pääsin taas yamkiin, siihen samaan, mikä oli pitänyt kerran jo jättää kesken.
Palasin kotiin, katsoin Kallavettä aamuisin ikkunasta ja aloin rakentaa elämääni tänne. Tutustuin uusiin ihmisiin, löysin parhaat lounaspaikat ja huomasin, miten paljon kaupungissa tapahtuu vaikka mitä kivaa, ja miten paljon tilaa on itse tekemiselle. Rakastuin ja menin naimisiin äskettäin; melkoinen uusi alku sekin, mitä en olisi osannut ennustaa saapuvaksi.
Kaikki muutokset eivät kysy, sopiiko tulla. Ne tulevat voimalla ja muuttavat elämäsi pysyvästi erilaiseksi. Muutoksen kipu voi olla valtava, mutta lopputulos voi olla mitä suurin lahja. Et ole epäonnistunut, jos elämä yllättää. Joskus niin vain tapahtuu. Aina on oikeus muuttaa suuntaa. Vaihtaa maisemaa ja ajatuksia. Asiat järjestyvät aina jotenkin, ja se miten se tapahtuu, voi olla jotain parempaa.
(Ja sinä, joka et päässyt tänä kesänä siihen kouluun mihin halusit, usko kun Hanna-täti sanoo: kaikki järjestyy vielä ihanasti.)
Kirjoittaja on nelikymppinen oman elämänsä muutosjohtaja, joka leipoo erityisen hyvää raparperipiirakkaa.