Elän elämänvaihetta, jossa lapseni on jo niin iso, että haluaa mielellään kokata meille kesäisen lounaan ja hänellä on mielipiteitä perheemme asioista koskien lomamatkojen kohteita, asuinpaikkoja tai ajanviettoa, mutta silti hän on vielä niin pieni, että hän tarvitsee ja haluaa olla kanssani joka päivä. Arki pyörii kotona ruuanlaiton, imuroinnin, pyykinpesun ja treenikuskauksien merkeissä pysähtymättä ympäri vuoden.
Elän myös elämänvaihetta, jossa elossa oleva vanhempani on muuttanut loppuelämänsä viimeiseen kotiin saamaan ympärivuorokautista hoivaa ja minun tehtävänäni on ylläpitää yhteyksiä sinne ja huolehtia juoksevat asiat, raha-asiat ja tyhjäksi jäänyt asunto, jolle en ole osannut hoivakotiin muuton jälkeen vielä tehdä oikein mitään. Asunto vain on, ja minä toivon parhaani mukaan, että siellä pysyy kaikki kunnossa ilman vakituista asukasta.
Molempiin sukupolviin kurkottelu aiheuttaa aktiivisesti riittämättömyyden tunnetta. Aina on jokin huomio, aika tai ratkaisu joltain pois ja jotkin asiat vain ovat, etenemättä mihinkään.
Minäkin vain olen.
Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.
Savolaistaustainen tatuointi- ja kuvataiteilija Leena Lumilampi totesi erään teoksensa tekoprosessia avatessaan ajattelevansa, että ”*kaikki on aina jotenkin*”. Se on lohduttanut minua suunnattomasti. Kaikki on aina jotenkin ja minäkin vain olen siinä mukana.
On ihania päiviä, kun teemme perheen tai ystävien kanssa jotain kivaa ja saan tulla peitellyksi rakkaudenpeittoon.
On upeita juhlapäiviä, kun sonnustaudumme parhaimpiimme ja iloitsemme yhdessä.
On tavallisia tiistaipäiviä, kun Prisman kassajono on pitkä ja muistan viime hetkellä unohtaneeni ottaa piimän.
> Olenko nelikymppisenä naisena oppinut tarpeeksi kuulemaan sitä ääntä, joka kertoo, milloin on oikeus tehdä vain itselleen, olenko pyristellyt riittävästi annetusta kiltin tytön roolista pois?
On kamalia päiviä, kun tuntuu, että liiskaannun vastuun alle ja minun täytyy pinnistellä saadakseni oman ääneni kuuluviin kaiken keskellä, ennen kaikkea itselleni.
Kuulenko itse omat tarpeeni riittävän nopeasti ja tarkkaan, sitä joskus mietin. Olenko nelikymppisenä naisena oppinut tarpeeksi kuulemaan sitä ääntä, joka kertoo, milloin on oikeus tehdä vain itselleen, olenko pyristellyt riittävästi annetusta kiltin tytön roolista pois?
Tätä kirjoittaessani istun keskellä aurinkoista heinäkuun päivää pimennysverhoilla pimennetyssä makuuhuoneessa. Kello on iltapäivässä, enkä ole tehnyt mitään hyödyllistä. Olen lomalla, enkä pidä paahteisista päivistä, joten tämä pimeässä kirjoittaminen on parasta mitä tiedän juuri nyt. Miksi se tuntuu niin radikaalilta?
Kirjoittaja on nelikymppinen äiti ja tytär, joka opettelee olemaan riittävästi ennen kaikkea itselleen