Jos joku olisi kysynyt minulta kymmenen vuotta sitten, olenko masentunut, olisin luultavasti nauranut koko kysymykselle.
Olin kyllä väsynyt. Olin turhautunut ja ajoittain melko toivotonkin. Masentunut en kuitenkaan omasta mielestäni ollut.
Vasta paljon myöhemmin ymmärsin olleeni väärässä.
Vyyhti alkoi purkautua, kun sain ADHD-diagnoosin. Olin hakenut vuosien ajan apua erilaisiin ongelmiin, arjen hallintaan ja keskittymiseen. Pitkään luulin, että minussa oli jokin vika.
> Touhusin jatkuvasti jotain, innostuin uusista asioista ja saatoin käyttää tuntikausia minua kiinnostavan asian selvittämiseen.
En silti koskaan pitänyt itseäni laiskana. Tiesin, etten ollut. Touhusin jatkuvasti jotain, innostuin uusista asioista ja saatoin käyttää tuntikausia minua kiinnostavan asian selvittämiseen.
Samaan aikaan saatoin unohtaa kauppaan lähtiessäni sen yhden asian, jota olin lähtenyt ostamaan. Muistin vuosien takaisia yksityiskohtia, mutta en aina sitä, minne olin jättänyt lompakkoni.
Kun sain ADHD-diagnoosin aikuisena, moni asia alkoi saada selityksen. Ymmärsin paremmin, miksi koulunkäynti oli ollut vaikeaa ja miksi olin kamppaillut arjenhallinnan kanssa niin pitkään.
Diagnoosi ei kuitenkaan selitä pois niitä virheitä, joita olen elämässäni tehnyt. Ne ovat edelleen minun virheitäni. ADHD-diagnoosi auttoi kuitenkin ymmärtämään, miksi jotkut asiat olivat tuntuneet niin vaikeilta jo paljon ennen kuin osasin antaa niille nimeä.
Sain myös lääkityksen. Vaikutus oli valtava. Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntui siltä, että mieli toimii tavalla, jota olin pitänyt muille ihmisille normaalina. Asioiden aloittaminen helpottui. Keskittyminen helpottui. Arkikin helpottui. (Näin myöhemmin sitä on vaikea kuvailla ihmiselle, joka ei ole kokenut samaa.)
Sitten kävi ilmi, ettei ADHD ollut ainoa asia, jonka kanssa olin kamppaillut. Olin myös masentunut.
Sain siihenkin lääkityksen. Sen vaikutus ei ollut yhtä mullistava kuin ADHD-lääkityksen. ADHD-lääkityksen kohdalla tuntui siltä kuin joku olisi vihdoin laittanut palaset oikeille paikoilleen. Masennuslääkitys ei muuttanut kaikkea, mutta se helpotti jaksamista.
Jälkikäteen asia tuntuu melkein ilmeiseltä. Olin vuosien ajan yrittänyt selvittää, mikä minussa oli vikana. Miksi jotkut asiat tuntuivat niin vaikeilta, vaikka halua ja yritystä kyllä löytyi?
Olin niin tottunut voimaan huonosti, että pidin sitä normaalina. Välillä makasin päivät kotona ilman voimia tehdä juuri mitään. Toisinaan jatkoin eteenpäin, mutta ilman uskoa siihen, että asiat voisivat joskus olla paremmin.
Nykyään voin paljon paremmin, vaikka ADHD ei ole kadonnut minnekään. Ajattelen sitä joskus eräänlaisena matkalaisena, joka kulkee mukana kaikkialle.
Useimmiten tulemme toimeen keskenämme ihan hyvin. Välillä se kuitenkin muistuttaa olemassaolostaan. Avaimet unohtuvat, lompakko katoaa tai jokin tärkeä asia unohtuu juuri silloin, kun sen muistaminen olisi kaikkein tärkeintä. Silloin turhaudun edelleen.
Erona entiseen on kuitenkin se, että nykyään tiedän, kenen kanssa kuljen.
Pitkään luulin, että minussa oli jokin vika. Lopulta kävi ilmi, ettei ollut. En ollutkaan rikki.