Olen alkanut haistaa ilmassa loppukesää. Kesä jatkuu vielä, mutta se ei enää ole tuore ja raikas, vaan viipyilevä ja ajatuksia herättävä. Minulle se tarkoittaa joka vuosi sitä, että alan vimmaisesti kaivata maaseutua. Kadonneita kansanperinteitä, hitaita traktoreita sorateillä, pellonlaitoja ja kuulaita aamuja niityllä.
Harmittaa, etten koskaan pyytänyt tätiäni opettamaan räsymattojen tekoa kangaspuilla. Nyt täti lepää jo hautausmaalla ja kangaspuut on kenties myyty eteenpäin.
Minä yritän kerrostaloasuntoni pienessä keittiössä säilöä syksyisin kesäkurpitsaa ja sieniä. On taas alkanut tuntua, ettei se riitä. Ei riitä keittiön koko eikä kaupunkilaisen heikko yritys pitää yllä edellisiltä sukupolvilta opittuja tapoja, maakellarikin puuttuu suuria säilöntöjä varten. Mitäs jos lähtisinkin maalle, alan aina ajatella.
Haave on kaupunkilaiselle kerrostalon kasvatille aikamoinen hyppy tuntemattomaan, mutta kuinka vaikeaa se muka voisi olla, ja voisiko joku selittää, miksi olen tuntenut tätä loppukesän vetoa ainakin 5-vuotiaasta saakka!
Pohdin mustikkametsässä kyykkiessäni, pitäisikö vielä kuitenkin vaihtaa siirtolapuutarhaelämä pielavetiseen maatilaan, jota kiinteistövälittäjä irvistellen myy muutamalla kymmenellä tuhannella eurolla satavuotiaan isännän viimein jätettyä maallisen taivalluksensa saappaat jalassa. Perilliset asuvat Etelä-Suomessa, eivätkä lapsuusmuistot ja katoava palveluverkosto houkuttele palaamaan takaisin. Oikeastaan he eivät ymmärrä, ketä edes houkuttaisi mikään syrjäisempi alue enää. Mutta aina on meikäläinen!
> Nauru raikasi ja hurjimpien juttujen ajaksi meidät pienimmät lähetettiin risteykseen odottamaan kauppa-autoa saapuvaksi.
Sidon huivin päähäni ja kuvittelen olevani isotätini tuvassa Alapitkällä leiväntekotalkoissa. Muistan kuinka jauho pöllysi riuskaotteisten ja vahvakätisten tätien tarttuessa ruistaikinaan. Nauru raikasi ja hurjimpien juttujen ajaksi meidät pienimmät lähetettiin risteykseen odottamaan kauppa-autoa saapuvaksi. Sieltä myös kaupunkilaisserkut saivat ostaakseen tikkarit ja jäätelöt ja jokainen kerta oli suuri elämys.
Jouluna tehtiin karjalanpiirakoita ja maksalaatikkoa. Maksan tuoksua en hevillä unohda, mutta maku korvasi koettelemukset viimeistään juhlapöydässä.
Kaipaan kivijalkakauppojen aikaan, josta ohi kulkiessani ostaisin leivän ja tuoretta pullaa. Kukkosen veljekset, never forget. Siinä missä ikäiseni edelleen tamppaavat festareilla upeina sadeviitoissaan suosikkiyhtyeidensä tahdissa ja maksavat ostoksensa puhelimella, minä haaveilen lammashaasta ja hankin juuri uuden kukkaron, missä on sopiva lokero Kunttarin savusaunan leimapassille. Kun muut matkustavat junalla Eurooppaan ja syövät ulkona viinilasillisineen monta kertaa kuukaudessa, minä haluan mennä Pöljän pysäkin kesäkahvilalle, missä viime vuonna sain vohveliini kermavaahtosydämen.
Tiedän olevani romanttinen pöhkö ja ymmärrän kauppa-autojen ja riuskaotteisten huivimummojen ajan olevan ohi, mutta kaipuu maalle ja into osallistua seudun elävöittämiseen on todellinen. Missä muualla kuin täällä siihen olisi erinomainen mahdollisuus! Pielavetisellä tilalla olisi tilaa kangaspuille, omenapuille ja polttopuille. Ehkä joskus vielä yllätän teidät! Mitä pikkuhaihattelu muka voisi aiheuttaa.
Kirjoittaja on kaupunkilainen haihattelija, joka vielä joskus muuttaa maalle ja hankkii ponin ja lampaan