Suomen kielen erikoisuus on ilmaista seksuaalinen rikkominen tai kaltoinkohtelu käsitteellä “hyväksikäyttö”. Vaillinainen käsite jättää kertomatta, että uhrin kannalta kyse on tuhoavasta, satuttavasta teosta. Se ikään kuin kadottaa uhrin näkökulman ja keskittyy tekijän saamaan kieroutuneeseen “hyvään”.
Markku Haussilan toinen romaani Miehet joita luulin rakastaneeni kuvaa tätä ilmiötä äärimmäisen konkreettisella tasolla.
Kaltoinkohtelija Veini asettaa uhrinsa, esimurrosikäisen Siimin valokuvat koko maailman silmien eteen, ja niiden ansiosta hänet kohotetaan lähes neron asemaan. Siim taas joutuu peittämään tunteensa ja kokemuksensa, jotta todelliset tapahtumat eivät paljastuisi.
Romaani on kiinnostavimmillaan kuvatessaan vallan, häpeän ja rikkoutuneen minäkuvan punoutumista tuhoavaksi kaaokseksi aikuistuneen Siimin mielessä.
Haussila kuvaa Siimin sisäistä maailmaa tarkasti ja vaikuttavasti. Erityisen onnistuneita ovat dissosiaation kuvaukset. Haussila näyttää raadollisesti, miten mieli yrittää suojella itseään siltä, mikä on liian raskasta kohdata suoraan.
Loppua kohti ote herpaantuu hieman. Tarina alkaa levitä turhan moneen suuntaan, ja osa ratkaisuista syntyy vähän liiankin helposti. Samalla osa henkilöhahmoista ja heidän motiiveistaan jää ohuiksi. Varsinkin Siimin isän toiminnan selittäminen tuntuu paikoin turhan valmiilta, jopa kyökkipsykologiselta. Toisaalta höpsöt, elämänmakuiset vanhemmat tasapainottavat tummasävyistä kerrontaa.
Haussila luo vahvoja kuvia, mutta sortuu aika ajoin selittämään niitä liikaa. Esimerkiksi seuraava katkelma on tehokas: ”Olin jo kiinni hänen koukuissaan. Ne olivat syvällä lihassani, ja nuo samat suuret, kierot, vinksahtaneet koukut roikkuivat myös isän ja äidin ruhoissa. Pedon lumoava ansa oli valmis.” Ajatus kantaa sellaisenaan, eikä viimeinen selittävä lause enää varsinaisesti vahvista sitä.
Miehet joita luulin rakastaneeni tuo mieleen Silja Liukkosen muutaman vuoden takaisen teoksen Vippi-ihmisiä tavassaan kuvata rikkinäistä mieltä sisältäpäin. Sen parhaissa kohdissa on vavahduttavaa intensiteettiä. Kirjan lukee nopeasti, mutta se jää mieleen pitkäksi aikaa.
Markku Haussila: Miehet joita luulin rakastaneeni (Gummerus 2026)