Vuosi 1808. Suomi on osa Ruotsia. Sota Venäjän ja Ruotsin välillä riehuu Savossakin. Ihmisen henki on halpa, kun sodan kuljettamat taudit – pilkkukuume, isorokko ja monet muut – leviävät tehokkaasti.
Nyt eletään vuotta 2026. Yli kaksisataa vuotta näiden tapahtumien jälkeen minua vaivaa kysymys: miksi olemme unohtaneet menneen ajan ihmiset? Eikö heidän elämällään ollut muuta merkitystä kuin selviytyä hengissä ja maksaa veronsa kuningaskunnalle?
Historia unohtaa pienet ihmiset ensimmäisenä. Useimmiten naiset, jotka tänä aikana olisivat kaupan kassoja tai kotihoidon lähihoitajia uransa alkuvaiheessa.
Siksi päätin kuvitella yhdeksäntoistavuotiaan Kaisan. Hän eli pienessä Kuopion kaupungissa piikana. Kaisa on kuviteltu, mutta hänen tarinansa voisi olla tosi. Annan hänelle nimen, jotta mennyt olisi hetken lähempänä.
---
Kaisa istuu Kallaveden rannalla kesäiltana neljäntoistatuntisen työpäivän jälkeen ja heittää puukengät jalastaan. Hän katsoo järvelle. Pehmeä iltavalo siivilöityy koivunlehtien läpi, ja oksat liikkuvat lempeässä tuulessa.
Hän hengittää sisään suopursun ja rannan tervan tuoksua ja antaa ajatustensa kulkea sinne, missä työn raskaus unohtuu. Hän ei haaveile avioliitosta tai talojen pojista, kuten muut tytöt Vartiovuorella.
Hänen ajatuksensa palaavat naapuritalon piikaan, harmaasilmäiseen tyttöön, jonka kanssa hän kantoi viljasäkkejä aiemmin tällä viikolla.
Kaisa muistaa hetken, jolloin heidän kätensä osuivat vahingossa yhteen jauhosäkin suulla. Se oli ohikiitävä kosketus arkisen aherruksen lomassa, mutta se jäi iholle pitkäksi aikaa.
Hän muistaa myös katseen kaivolla: harmaat silmät viipyivät hänessä hetken pidempään kuin pelkkä ystävällisyys olisi vaatinut, lempeästi ja kysyvästi.
Kaisa katsoo peilityyntä järveä ja tuntee rinnassaan pienen, salaisen lämmön. Hän ei osaa nimetä tunnetta, mutta toivoo, että syksyn pestit pitäisivät heidät yhdessä. Että hän saisi nähdä ne silmät uudestaan ja kokea saman hämmentävän, turvallisen läheisyyden.
Tuona kauniina kesäiltana Kaisa uskoo, että edessä on vielä monta yhteistä kesää. Hän on väärässä.
> Lavantauti ja pilkkukuume tekevät työnsä nopeasti ja armotta.
Vuotta myöhemmin, syksyllä 1809, sota on ohi, mutta sen tuliaiset pysyvät. Lavantauti ja pilkkukuume tekevät työnsä nopeasti ja armotta. Ilta on kolea, kun harmaat silmät muuttuvat kuumeisiksi houreiksi. Kaisa kuolee pimeän pirtin lattialla ilman, että kukaan pitää häntä kädestä.
Hautaus vie viimeisenkin ihmisyyden jäljen. Kaisalle ei tehdä arkkua, sillä puu säästetään varakkaammille. Hänen riutunut kehonsa kääritään karkeaan harmaaseen kuolinpaitaan.
Hänet lasketaan seurakunnan mustaan laina-arkkuun ja kuljetetaan Kirkonmäelle.
Haudan reunalla arkun pohja avataan, ja Kaisan ruumis putoaa linjahaudan pohjalle muiden joukkoon. Tyhjä arkku nostetaan ylös seuraavaa varten. Päälle heitetään kalkkia ja multaa.
Se sama iho hämmentyi toisen tytön kosketuksesta ja nautti Kallaveden kesästä.
Se mädäntyy nimettömänä Snellmaninpuiston mullassa, meidän jalkojemme alla.
Kun seuraavan kerran kävelen siellä, astun väistämättä Kaisan päälle. En voi olla astumatta. Mutta voin valita: olla tietämättä tai pysähtyä, tai katsoa maahan ja tietää, että joku on siellä. Joku oli.
Sama maa kätkee alleen lukemattomia tarinoita, joista emme tiedä mitään. Jokaisessa kaupungissa, jokaisella kadulla, on ollut ihmisiä, jotka rakastivat, pelkäsivät ja toivoivat, aivan kuten me nyt.
Ehkä me voimme vielä pysähtyä ja ottaa heistä selvää.
Kirjoittaja on pienen ihmisen näkökulmasta asioita katsova maailmanparantaja.