9-vuotias Juha-Matti Kinnunen tunsi kokeneensa vääryyttä. Poikaporukka oli ollut kioskilla näpistelemässä jotain, ehkä karkkia, ja yksi heistä oli jäänyt kiinni. Hän oli kertonut aikuisille, keitä muita oli ollut mukana.
Siis vasikoinut, Juha-Matti ajatteli.
Näpistäminen oli väärin, sen hän tiesi. Mutta kiinni jääminen ei ollut hänen syytään. Siksi hänestä tuntui, että oikeastaan hän oli se, jota oli kohdeltu väärin.
Aikuiset yrittivät hoitaa asian niin kuin aikuiset sellaisessa tilanteessa hoitavat. Koululla asiasta puhuttiin. Poliisitkin taisivat käydä. Kioskille piti mennä pyytämään anteeksi. Kotona Juha-Matin olisi pitänyt kertoa, mitä oli tapahtunut.
Hän ei kertonut.
Aika tavallinen lapsuus
Juha-Matti eli Liperin Tutjunniemessä omien sanojensa mukaan “aika tavallisen” lapsuuden. Jossain vaiheessa vanhemmat erosivat, mutta sitä hän ei pidä syynä sille, että elämä myöhemmin lähti huonoille teille. Jälkikäteen elämänkulku näyttäytyy monen asian summana.
Yläasteella oli näkymätön, mutta kaikkien tuntema hierarkia, kirjoittamattomat säännöt. Joitakin oli hyväksyttävämpää kiusata kuin toisia. Jos halusi kuulua niihin toisiin, piti näyttää kovalta.
Koviksen rooliin kuului tupakkaa, tappeluita, jälki-istuntoja ja yleistä kahinointia. Päihteet tulivat mukaan vähitellen. Näpistely ei loppunut, mutta seuraavan kerran Juha-Matti jäi siitä kiinni vasta aikuisena.
> Kuka oli määrännyt, miten kovaa mopo sai kulkea? Mistä johtui, että yläraja oli juuri 45 kilometriä tunnissa eikä vaikka 55 km/h?
Yläasteella keskiarvo liikkui kuuden ja seitsemän välillä, ainoastaan historia ja yhteiskuntaoppi kiinnostivat. Juha-Matti muistaa pohdiskelleensa asioita jo tuolloin, tosin varsin käytännöllisestä näkökulmasta. Kuka oli määrännyt, miten kovaa mopo sai kulkea? Mistä johtui, että yläraja oli juuri 45 kilometriä tunnissa eikä vaikka 55 km/h?
Muuten koulunkäynti ei tuntunut omalta. Juha-Matti sanoo, ettei hän ollut oppilas, joka olisi saanut arvostusta numeroilla. Siksi käyttöön tulivat ne keinot, jotka ympäristö tarjosi. Tärkeintä oli olla riittävän kova, jotta muut eivät syöneet elävältä.
Aikuisena Juha-Matti on saanut myös ADHD-diagnoosin.
Hän ei ajattele, että ympäristö tai ADHD poistaisi hänen vastuunsa siitä, mitä hän teki tuolloin ja myöhemmin. Mutta hän miettii, olisiko elämä mennyt eri tavalla, jos ympäristö olisi ollut erilainen tai jos ADHD olisi tunnistettu aiemmin. Ehkä koulunkäynti olisi voinut onnistua paremmin. Ehkä keskiarvo olisi noussut sen verran, että enemmän ovia olisi auennut.
Niin ei käynyt. Peruskoulun jälkeen Juha-Matti lähti Pieksämäelle opiskelemaan ajoneuvoasentajaksi. Koneet ja mopot kiinnostivat. Hän oli roplannut niitä jo nuorena ja luki ammattikoulun oppikirjat jo etukäteen kesälomalla.
Mutta ammattikouluun siirtyivät samat ongelmat, jotka olivat olleet mukana peruskoulussa. Oli taas tyyppejä, jotka yrittivät kovistella. Oli taas ympäristö, jossa piti osata pitää puolensa. Päihteitä käytettiin enemmän. Asuntolassa juotiin ja nukuttiin puolille päivin, ja lopulta sieltä tuli lähtö. Sen jälkeen Juha-Matti marssi rehtorin luo ja ilmoitti lopettavansa koulun kokonaan.
Vapaus karkasi käsistä
Koulu ei enää rytmittänyt päiviä. Heikolla keskiarvolla ei päässyt niihin kouluihin, joihin olisi ehkä halunnut. Silti piti hakea uudestaan ja uudestaan, vaikka Juha-Matti tiesi jo etukäteen, ettei tulisi valituksi.
Hän asui jonkin aikaa isänsä luona, mutta muutti hiljalleen omilleen. Kun kukaan ei enää määrännyt, milloin piti mennä kouluun, herätä tai olla jossakin, vapaus muuttui nopeasti holtittomuudeksi.
Juha-Matti kuvaa sitä aikaa sanomalla, että homma karkasi täysin käsistä.
Ryypättiin, tapeltiin, varasteltiin. Ajettiin talviöinä “kylkimyyryä” takavetoisilla autoilla. Nopeudet nousivat toiselle sadalle alueilla, joilla olisi pitänyt ajaa kolmeakymppiä. Tehtiin asioita, joissa ei jälkikäteen katsottuna ollut mitään järkeä.
> Verkostoja syntyi, mutta ne olivat toisenlaisia kuin verkostot, joiden avulla haetaan kesätöitä tai päästään työhaastatteluun.
Juha-Matti ei kuitenkaan ollut yksin. Hänellä oli kavereita, tuttuja, puolituttuja ja kauppakumppaneita. Hän sanoo olleensa aina sosiaalinen ja tutustuneensa ihmisiin helposti. Verkostoja syntyi, mutta ne olivat toisenlaisia kuin verkostot, joiden avulla haetaan kesätöitä tai päästään työhaastatteluun.
Näissä verkostoissa tiedettiin, kuka myy mitä, kuka on velkaa kenelle, kuka on menossa vankilaan ja kuka on tulossa pois. Joku sai välillä töitä, joku otti pikavippejä, joku teki rikoksia. Rahaa tuli sosiaaliturvasta, kaupankäynnistä ja rikoksista.
Yhteiskunnan näkökulmasta Juha-Matti syrjäytyi, mutta omasta näkökulmastaan hän ei ollut irrallaan kaikesta, hänhän oli kiinni porukassa. Se porukka vain veti häntä koko ajan syvemmälle alamaailmaan, josta pois lähteminen muuttui vuosi vuodelta vaikeammaksi.
Päihteet kuuluivat olennaisesti siihen maailmaan. Ensin alkoholi, sitten lääkkeet ja sekakäyttö. Bentsoja, opiaattipohjaisia lääkkeitä, kaikkea sellaista, millä sai olon hetkeksi turraksi.
Juha-Matti sanoo, ettei päihteiden käyttö vienyt häneltä toimintakykyä kokonaan. Pikemminkin se mahdollisti toimintaa. Huono olo vaimeni. Omantunnon tuskat sai hiljaisemmiksi. Oli helpompi tehdä asioita, joita selvin päin olisi ehkä pysähtynyt miettimään.
Päällä jatkuva uhka
Juha-Matti kuvaa tuota aikaa kuumotteluna. Koskaan ei tiennyt, milloin poliisit tulevat ovesta, milloin joku tekee väijytyksen tai milloin väärälle ihmiselle sanottu asia käy “hengen päälle”. Kun on vihamiehiä, pitää olla hereillä, lukea tilanteita. Ja ennen kaikkea olla valmis reagoimaan.
Jälkikäteen Juha-Matti ajattelee, että juuri sellaisessa maailmassa ADHD:stä saattaa olla jopa hyötyä. Kun elämä on epävarmaa, riskialtista ja täynnä ärsykkeitä, jatkuva valmiustila sopii siihen. Nuoren ihmisen aivot hakevat muutenkin stimulaatiota ja ADHD moninkertaistaa stimulaation tarpeen.
Toisenlaisessa ympäristössä samat piirteet, kuten vilkas mielikuvitus ja kyky keksiä uusia asioita, olisivat ehkä voineet viedä kohti parempaa. Pikkukaupungin pimeällä puolella ne johtivat vain syvemmälle päihteisiin ja rikoksiin.
Juha-Matti ei kaunistele sitä, mitä teki. Hän kertoo omaisuusrikoksista, petoksista, näpistyksistä ja väkivallasta. Kerran hän löi toista miestä olutpullolla päähän. Siitä tuli verta niin paljon, että tilanne säikäytti hänet itsensäkin.
Siitä hän sai ehdollisen vankeusrangaistuksen ja korvauksia maksettavaksi. Hän sanoo, että rangaistus oli oikein. Uhri sai korvauksensa, ja Juha-Matti maksaa velkaa edelleen vakuutusyhtiölle.
Nykyisin hän häpeää tekojaan.
Hän näkee kuitenkin myös asian yhteiskunnallisen puolen. Ei hän ollut tietoisesti päättänyt asettua yhteiskunnan laidalle.
Luottamus oli kadonnut pikkuhiljaa. Siis luottamus yhteiskuntaan, siihen, että kukaan voisi auttaa. Tai että tarjolla voisi olla jotakin muutakin kuin se maailma, jossa hän jo oli. Juha-Matti muistaa, että hänessä eli silloin vahva kokemus epäoikeudenmukaisuudesta. Vaikka hänellä oli mielessä ajatus, että tästä elämäntavasta pitäisi päästä pois, kaikki ovet sulkeutuivat. Velat, menetetyt luottotiedot, koulutuksen puute ja rikostausta seurasivat mukana.
Samaan aikaan hänestä alkoi tuntua, että maahanmuuttajat saivat kaiken avun, jota hän itse ei saanut.
Vuonna 2015 Eurooppaan tuli paljon turvapaikanhakijoita, ja keskustelu maahanmuutosta räjähti. Juha-Matti oli jo aiemmin kirjoitellut maahanmuutosta sosiaalisessa mediassa. Hän ajatteli olevansa maahanmuuttokriittinen, ei rasisti.
Juha-Mattia kysyttiin mukaan, kun Joensuuhun perustettiin Soldiers of Odinin katupartio. Hän lähti, ja hänestä tuli Joensuussa toinen perustajajäsen ja yksi toiminnan keskeisimmistä kasvoista.
Hölmöin poikain hommaa
Ulospäin Soldiers of Odinin toiminta oli arkista. Kokoonnuttiin, käveltiin kaupungilla, juteltiin ihmisten kanssa ja sitten hajaannuttiin. Juha-Matti sanoo, ettei hänen kävelykierroksillaan Joensuussa tapahtunut väkivaltaa.
Hän muistaa myös, etteivät kaikki suhtautuneet torjuvasti. Poliisit lähinnä tarkistelivat, ettei mitään laitonta ole tehty. Ihmiset tulivat juttelemaan ja sanoi, että oli hyvä, kun joku vähän katsoo perään. Jotkut taas sanoivat suoraan, että natsit voisivat painua helvettiin.
Sana "natsi" tuntui Juha-Matista väärältä. Hän ei kokenut itseään natsiksi, eikä ajatellut olevansa mukana missään natsi-ideologiassa. Joensuun porukka ei hänen mukaansa ollut jatkumoa vanhalle skinikulttuurille, vaan enemmänkin epämääräisenä yhteenliittymänä, jossa sekoittuivat maahanmuuttovastaisuus, kaveripiirit, vanhat verkostot ja tarve tehdä jotakin.
Mutta mukana oli myös ihmisiä, joiden viha meni paljon pidemmälle kuin hän silloin ymmärsi.
Juha-Matti kertoo alkaneensa nähdä, että kaikille kyse ei ollut naisten ja lasten suojelemisesta tai yleisestä turvallisuuden tunteesta. Joillekin kyse oli siitä, että pääsisi maahanmuuttajien kimppuun. Mukaan alkoi tulla väkivallan ihailua, nyrkkirautoja, tappamista ihannoivia videoita.
Häntä säikäytti myöhemmin erityisesti vihan laatu. Hän sanoo, ettei itse vihannut maahanmuuttajia vain siksi, että he olivat maahanmuuttajia. Mutta sellaista vihaa hän näki. Vihaa, johon riitti, että ihminen kuului vääräksi määriteltyyn ryhmään. Vihaa, joka laajeni maahanmuuttajista muihin vähemmistöihin, kuten seksuaalivähemmistöihin, vammaisiin ja kaikkiin niihin, jotka eivät mahtuneet oman maailmankuvan sisään.
> Ensin jokin lause kuulostaa kovalta, sitten se kuulostaa tavalliselta, ja lopulta se alkaa kuulostaa itsestään selvältä.
Radikalisoitumista Juha-Matti kuvaa hitaaksi liikkeeksi. Ihminen ei mene illalla nukkumaan tavallisena ja herää aamulla valmiina ääriajatteluun. Ajatus siirtyy vähän kerrallaan. Ensin jokin lause kuulostaa liian kovalta, sitten se kuulostaa tavalliselta, ja lopulta se alkaa kuulostaa itsestään selvältä.
Joensuussa toiminta sai paljon huomiota. Haastattelupyyntöjä tuli ulkomaita myöten aina Al-Jazeerasta lähtien. Hän ei ollut osannut odottaa sellaista. Idea oli ollut, että porukalla vähän kävellään ja sitten kaljoitellaan. Yhtäkkiä hän olikin osa kansainvälistä uutisilmiötä.
Pohjimmiltaan koko jutussa oli kuitenkin kyse “hölmöin poikain hommasta”.
Tavallinen elämä ei ollut odottamassa
Juha-Matti ei halua kertoa yksityiskohtia siitä, miksi hänen aikansa Soldiers of Odinissa päättyi. Hänen mukaansa hänen maltillisemmalle linjalleen ollut enää tilaa. Kun hän jäi pois, myös Joensuun toiminta alkoi hiipua.
Taas Juha-Matti jäi tyhjän päälle. Rikollisista piireistä tai ääriliikkeistä irtautumista ajatellaan helposti niin, että ihminen vain lopettaa, lähtee pois ja palaa tavalliseen elämään. Juha-Matilla ei ollut tavallista elämää odottamassa eikä aiempi elämäntapa enää houkutellut. Se oli alkanut tuntua merkityksettömältä.
Sillä jokin oli muuttunut. Juha-Matti alkoi ajatella, että jos haluaa vaikuttaa itselle tärkeisiin asioihin, on tehtävä valinta. Joko jatkaa entiseen tapaan tai yrittää elää sellaista elämää, jossa voi vaikuttaa asioihin muutenkin kuin katupartioiden tai rikosten kautta.
Myös palaute vaikutti. Niin moni ihminen oli sanonut, etteivät Juha-Matin tekemiset olleet ok, että hän alkoi väkisinkin miettiä asiaa. Ehkä omassa toiminnassa oli tosiaan ollut jotain väärää.
Samalla usko erilaisiin salaliittoteorioihin oli alkanut murentua. Omaa ajattelua oli pakko alkaa rakentaa uudestaan. Vaikuttamisen halu ei ollut kuitenkaan kadonnut. Nyt Juha-Matti alkoi vain miettiä, olisiko kuitenkin parempi pelata sääntöjen mukaan.
Hän muutti Joensuusta Enoon ja oli jonkin aikaa omassa rauhassaan. Hän tapasi nykyisen puolisonsa. Välillä hän asui taas Joensuussa, mutta kaupunki ei tuntunut tarjoavan hänelle enää mitään.
Enossa Juha-Matti pääsi hetkeksi kiinni toisenlaiseen yhteisöön. Hän oli mukana kirpputorilla ja kyläyhdistyksessä, ensin puuhamiehenä ja lopulta varapuheenjohtajana. Se oli ensimmäisiä kokemuksia siitä, että hänelle saattoi löytyä paikka myös tavallisessa yhteiskunnassa.
Hän yritti myös rakentaa uutta suuntaa työn ja yrittäjyyden kautta. Juha-Matti suoritti yrittäjän ammattitutkinnon ja suunnitteli ruokasienien kasvattamista, mutta yritys ei lähtenyt liikkeelle. Pääomia ei saanut mistään. Luottotiedottomalle ja velkaiselle ihmiselle jo alkuun pääseminen oli vaikeaa.
Välillä hän sai silti kokemuksia siitä, että pystyi onnistumaan. Yhden kesän hän pyöritti kirpputoria ja sai myynnin moninkertaistumaan.
Myöhemmin Juha-Matti muutti Uimaharjuun. Hän kuvaa sitä paikaksi, jossa ei ollut mitään. Ei autoa, ei työpaikkaa, tyttöystävä Joensuussa, kotona kissat ja paljon aikaa miettiä, mitä seuraavaksi.
Ammatillisessa kuntoutuksessa alettiin selvittää, mihin suuntaan hän voisi lähteä. Erilaisissa ammatinvalintatehtävissä nousi esiin luontoon ja maatalouteen liittyviä aloja, mutta ne eivät tuntuneet realistisilta. Lopulta vaihtoehdoista erottui sosiaali- ja terveysala. Siellä näytti olevan töitä.
Juha-Matti haki opiskelemaan lähihoitajaksi Lieksaan. Hän ei halunnut mennä suoraan oppisopimuskoulutukseen, koska hänellä ei ollut alasta kokemusta eikä hän halunnut tehdä työtä, josta ei vielä ymmärtänyt mitään. Soveltuvuuskokeissa hän sai hyvät pisteet.
Opinnot lähtivät liikkeelle lupaavasti, mutta pian tuli uusi pysähdys. Harjoittelupaikkaa ei löytynyt, ja ilman harjoittelua opinnot eivät edenneet niin kuin piti. Juha-Matti koki jälleen, että ovi sulkeutui juuri kun se oli ollut avautumassa.
Hän muutti Kuopioon, koska halusi suuntautua mielenterveys- ja päihdetyöhön. Kuopio tuntui Joensuun ja Uimaharjun jälkeen paikalta, jossa oli liikettä, mahdollisuuksia ja palveluita. Hän aloitti opintoja uudelleen ja pääsi harjoitteluun Sirkkulanpuiston päiväkeskus Rublaan. Siellä työ tuntui lopultakin omalta.
Sitten keho teki stopin.
Monta uutta mahdollisuutta
Marraskuun 2025 lopussa Juha-Matti tunsi olonsa huonoksi. Hengästytti, hikoilutti, pyörrytti. Päivystyksestä sanottiin, että pitäisi tulla, jos päähän alkaa koskea. Kun Juha-Matti asettui sohvalle, pää tuntui hajoavan.
Matkalla päivystykseen tuli rintakipu. Päivystyksessä epäiltiin sydänkohtausta. Lopulta tutkimuksissa selvisi, että sydämessä oli vajaatoimintaan viittaavaa ongelmaa.
Elämältä tuntui putoavan pohja pois taas kerran.
Nyt Juha-Matti on kuntoutustuella ja yrittää jatkaa opintojaan terveyden ehdoilla. Hän käy uimassa ja rakentaa kuntoa vähitellen takaisin. Tulevaisuutta hän ei suunnittele kovin pitkälle, mutta toivoo, että opinnot jatkuvat syksyllä normaalisti.
Samalla Juha-Matti on löytänyt uuden tavan olla yhteiskunnassa mukana. Hän kirjoittaa paljon sosiaalisessa mediassa ja on lähtenyt mukaan puoluepolitiikkaan. Keväällä hän järjesti Te puhuitte teoin -mielenosoituksen, joka levisi useampaankin kaupunkiin. Vaikuttamisen halu on löytänyt uudet kanavat.
Yksi kanava on kolumnin kirjoittaminen Uuteen kuopiolaiseen.
Juha-Matti sanoo saaneensa elämässään monta uutta mahdollisuutta. Nyt hän osaa käyttää ne fiksummin kuin ennen.