Olen jo useamman vuoden koettanut tehdä tiettäväksi, että lähiretkeily ja lähiluonnossa vietetty aika on monella tapaa arvokasta ja terveellistä. Nyt minulle aukesi tilaisuus tulla kirjoittajaksi uuteen paikallismediaan, joten esittelen itseni muutamilla sanalla kotikaupunkimme saaristosta. Lähdetään veneretkelle.
Kesätuuli heiluttaa rantakaislikkoa, kun aallokko liplattaa kalliota vasten. Savuvana kulkeutuu järven ylle rannalle sytytetystä nuotiosta, jossa keitellään tilliperunoita ja paistetaan makkaraa sekä pihvejä. Pitäisiköhän sitä kokeilla oikein hyrskypottua?
Etelä-Kallaveden saaristo on päivä- ja viikonloppuretkeilijän aarreaitta. Paikka, jonne voi kadota arjen murheilta ja aikatauluilta meloen, veneillen tai vaikka suppaillen. Saarten välissä ajan kulku on paradoksaalinen; et ole ihan varma, oletko nykyajan vai 80-luvun Kuopiossa, mutta toisaalta lähdit juuri liikkeelle aamupalalta ja nyt kello hipoo päivällisaikaa. Vuosikymmenet eivät kierähtele eteenpäin, mutta päivän saa vierähtämään kuin itsestään.
Vahaliinan päälle on jo nostettu salaattikulho ja leipää. Lapset pyörivät alkupalojen toivossa voirasian tuntumassa. Vaatteet ovat jo haalistuneet tältä kesältä auringossa, ihossa on pigmenttiä ja hiukset vaalentuneet. Lomasandaaleissa on pohjakuviota enää nimeksi kaiken rantakallioilla kiipeilyn jälkeen.
Laituri keinahtelee, kun ohi päristää toinen venekunta. Sinivalkoinen, kuopiolaisen veneilyperinteen ylpeys, aito käyräläinen, narisuttaa lepuuttajiaan.
Vesilläliikkujat ovat yhteisöllistä porukkaa. Saavutpa mihin tahansa laituriin, joku tarjoutuu auttamaan. Nuotiopuut on tehty seuraaville valmiiksi, roskia jää harvalta levälleen ja puitteet ovat muutenkin kunnossa. Erilaisia reissutarinoita ja menneiden kesien muisteluita riittää. Ainakin omalle kohdalle on osunut juttuseuraa vielä sataman luiskallakin.
Livuttelen veneellä saarien välissä, Kala-Koistin vieressä pintaan polskahtaa kuikka. Ajelen hiljaisilla kierroksilla eikä lintu tunnu olevan moksiskaan läsnäolostani. Viimeksi kohtasin kuikan metrin päästä kanootissa. Mieleenpainuvin kohtaamiseni on joutsenten mukana uiskennellut telkkä, joka tuli vastaan useammalla melontareissulla eräänä syksynä.
> Rautavaara nauttikoon Suomen Samoan maineesta, mutta meidän saaristoamme voisi nimittää hyvällä omallatunnolla Savon Seychelleiksi.
Aivan kaupunkimme tuntumassa on luontoarvoiltaan moninainen, maisemaltaan ainutlaatuinen aikakapseli, joka kuuluu meille kaikille. Karkeasti arvioiden nuotiopaikkoja on kolmattakymmentä, ja saaria sadoittain. Rautavaara nauttikoon Suomen Samoan maineesta, mutta meidän saaristoamme voisi nimittää hyvällä omallatunnolla Savon Seychelleiksi.
Kuusi-Koistin laituriin on parkkeerannut tuttu retkivenemalli. Mies lukee peräosassa kirjaa ja kertoo jäävänsä yöksikin. Virittelen makkaratulet ja annan hänen jatkaa lukemistaan. Muutama vuosi sitten metsästä putkahti samaiseen paikkaan kalastaja, joka kertoi viettävänsä valtaosan kesästä saarella. Välillä täytyisi vain käydä täydentämässä perunavarastoja. Hauto-Koistissa lämpesi sauna, joten hän oli juuri suuntaamassa löylyihin.
Yksi hienoimmista oivalluksistani on ollut, että nykyaika ei ole vielä puraissut järvielämää ihan joka kulmasta. Huomaan usein unohtaneeni kännykän johonkin veneen lokeroon tai repun pohjalle. Keskittyminen on perusasioissa. Reissu on ollut onnistunut, jos kerkeää vasta jälkikäteen harmittelemaan, ettei tullut juurikaan otettua kuvia.
Eipä minulla tämän asian tiimoilta ollut oikeastaan muita terveisiä, kuin että kunnioitetaan toisiamme vesillä menopelistä riippumatta ja pidetään saaristo siistinä. Sen vielä totean, ettei ole yhtään hassumpaa kannustaa KuPSia, kun myös Väre-areenalla lauletaan komeasti: “Me tullaan Kuopiosta, Kallaveden rannalta – me kaikkialla ollaan – tänään ja huomenna”.
Antti Kurronen on kuopiolainen ulkoilmaihminen, jonka sydän sykkii Kallaveden aalloille ja lähimetsien poluille. Antin seikkailuista ja saariston aarteista voit lukea lisää hänen tubettamistaan retkikohteista.