Moi, olen Partsi, tai Jalokallion Hanna, kuinka vain tykkäät puhutella. Olen nelikymppinen äiti, kulttuurialan monitoimikone ja paluumuuttaja.
Kirjoitin Siilinjärven lukiosta ylioppilaaksi 2000-luvun alussa ja sen jälkeen piti päästä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. No, pääsin Mikkeliin, mutta alku se oli sekin. Viihdyin maailmalla yhteensä reilun 20 vuotta ja Pohjois-Savo oli lomien, viikonloppujen ja juhlahetkien pikavisiittien kohde.
Viimeiset 10 vuotta pohdin jokaisessa elämäni käänteessä, olisiko nyt aika palata kotiin. Muutos oli jostain syystä todella iso, vaikka olin vaihtanut maisemaa ennenkin.
Ajattelin, että jos palaan kotiin, jään sinne sitten pysyvästi. Hankin siirtolapuutarhamökin ja koiran ja asetun nauttimaan siitä, mikä on ihanasti ja missä asuu rauha. Kuitenkin lopullinen päätös jäi aina tekemättä, ehkä levotonta seikkailijaa aina vain maailma houkutti vielä hieman.
Kolme vuotta sitten vietin kesälomaani Kuopiossa ja istuin äitini parvekkeella Valkeisenlammen rannalla. Ihmettelin taas kerran, miten voi olla näin rauhallinen olo.
> Johtuuko se siitä, että olen täällä aina vain lomilla ja olen kuin Pavlovin koira oppinut yhdistämään rentoutuneen olon Kuopioon, vai voiko todella olla niin, että täällä elämä vain tuntuu erilaiselta?
Johtuuko se siitä, että olen täällä aina vain lomilla ja olen kuin Pavlovin koira oppinut yhdistämään rentoutuneen olon Kuopioon, vai voiko todella olla niin, että täällä elämä vain tuntuu erilaiselta?
Illalla tapasin kaupungilla ystäväni Saanan, ystävistä sen järkipuheisen realistin, joka sanoi, että "jos et nyt tule, niin tulet sitten eläkkeellä", ja minä aloin ynnätä, että olen eläkkeellä ehkä 70-vuotiaana, eli minun pitäisi kolmekymmentä vuotta kestää tätä haikailua?! Lapsi kasvaa ja kasvaa, kuinka vanhana hänelle voi enää tällaisen massiivisen elämänmuutoksen myydä hyvänä ideana?
Silloin sain itseni liikkeelle ja tein päätöksen, sillä säikähdys unelman toteutumattomuudesta laittoi hihat heilumaan. Halusin hirveällä vimmalla tulla tänne elämään paremmin.
Ilmoitin töihin, että ottakaa tai jättäkää, minä lähden nyt, ja asettelin lapseni asennoitumaan niin, että ensi keväänä mennään.
Aloin vimmatusti selvittää, mihin päin kaupunkia kannattaa muuttaa (minne vaan), missä on parhaat koulut, lenkkipolut ja maisemat (kaikkialla) ja niinpä seuraavana keväänä muuttoauto toi minut, lapseni, viherkasvini, nojatuolini ja koko elämäni itähelsinkiläisestä pienestä kaksiosta tänne isoon kotiin, missä on paljon huoneita ja mistä näkyy Kallavesi ja jokaisesta ikkunasta pelkkää metsää.
Nyt minä siis olen täällä ja minulla on siirtolapuutarhamökki ja minuun on laskeutunut sellainen perustyytyväisyys, joka vuosikausia loisti poissaolollaan. Se ei johtunut pelkästä lomasta, vaan siitä, että saan asua täällä missä maisema on kaunis ja heimo tuttu. Olen ymmärretty ja kohdattu, omieni parissa.
Kirjoittaja on nelikymppinen ruuhkavuosien kymmenottelija, joka rentoutuu lukemalla dekkareita ja tekstiviestipalstoja.