Pohjois-Savon hyvinvointialue ilmoitti vajaa viikko sitten osallistuvansa ensimmäistä kertaa Pride-liputukseen ja -tapahtumaan sekä järjestävänsä henkilökunnalleen aiheeseen liittyvää koulutusta. Kohuhan siitä tietysti saatiin aikaan.
Tuli käytyä männä viikolla Helsingissä, jossa Pride-viikko oli käynnistynyt toden teolla jo ennen lauantain päätapahtumaa. Sieltä käsin keskustelu oman hyvinvointialueemme osallistumisesta Pride-liputukseen näytti jokseenkin kummalliselta. Helsingissä Pride näkyi ihan joka paikassa. Elämmekö täällä Savossa edes samalla vuosikymmenellä kuin pääkaupungissa?
Kun vuonna 2026 ollaan täälläkin onneksi niin pitkällä, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuuden suora vastustaminen näyttäytyy lähinnä naurettavana, asiasta vääntöä haluavien täytyi kääntää keskustelu päätöksentekoon.
Pride-osallistumista on valmistellut ja ehdottanut hyvinvointialueen sateenkaariverkosto. Lopullisesti osallistumisen on hyväksynyt hyvinvointialueen viranhaltijoista koostuva johtoryhmä.
Julkisessa organisaatiossa on tietysti tärkeää tietää, kuka päättää rahankäytöstä ja organisaation nimissä tehdyistä linjauksista. Kiinnostavaa on kuitenkin se, miksi juuri Pride-liputuksesta tulee näin suuri periaatteellinen ja poliittinen kysymys. Hyvinvointialue tekee jatkuvasti arvoihin, viestintään, henkilöstöön ja yhdenvertaisuuteen liittyviä ratkaisuja ilman, että ne nostetaan poliittiseksi kiistakapulaksi.
Yhdenvertaisuuslainsäädäntö velvoittaa viranomaisia edistämään yhdenvertaisuutta. Siis edistämään sitä. Se ei ole mikään poliitikkojen mielipidekysymys.
> Vaikuttaa siltä, että kun itse asiaa ei ole enää korrektia vastustaa, vääntö saadaan aikaan puhumalla päätöksenteosta. >
Laki ei tietenkään sano konkreettisesti, että viranomaisten velvollisuus on osallistua juuri Pride-tapahtumaan tai liputtaa sen kunniaksi. Silti on kummallista kysyä, miksi juuri poliitikkojen olisi pitänyt tehdä lopullinen päätös Prideen osallistumisesta tai osallistumattomuudesta.
Toistan vielä itseäni: viranomaisten tehtävä on edistää yhdenvertaisuutta ja viranhaltijat tekevät jatkuvasti myös tähän liittyviä käytännön ratkaisuja.
Vaikuttaa siltä, että kun itse asiaa ei ole enää korrektia vastustaa, vääntö saadaan aikaan puhumalla päätöksenteosta. Ongelmallista tämä on silloin, kun ruohonjuuritasolta nouseva yhdenvertaisuustyö aletaan esittää kyseenalaisessa valossa.
Totta kai rahankäytölle ja organisaation nimissä tehdyille linjauksille pitää löytyä vastuullinen hyväksyjä. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että jokainen yhdenvertaisuutta edistävä teko pitäisi viedä poliittiseen erilliskäsittelyyn.
Jos näin tehdään, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen huomioimisesta voi tulla juuri se poikkeus, joka vaatii aina erillisen luvan poliitikoilta. Ja silloin voi tosiaan kysyä, millä vuosikymmenellä täällä oikein eletään.