Edellisestä festarikäynnistäni oli vierähtänyt 14 vuotta, enkä ollut koskaan käynyt Kuopiorockissa. Torstain suunnitelma oli silti selvä: ensin keräisin tunnelmia festivaalialueelta ja sen ympäristöstä, sitten suuntaisin porttien sisäpuolelle tekemään reportaasia.
Siis kohti Väinölänniemeä, jonne festarikansa näytti pikkuhiljaa alkavan kokoontua asianmukaisesti pukeutuneena. Tunnelma ei ollut näin alkuiltapäivänä vielä katossa, joten päätin jättää haastattelut sikseen ja suunnata suoraan festivaalialueelle.
No ei mennyt niin kuin Strömsössä. Huoltoportti 1. Huoltoportti 2 – ehkä se olisi kauempana. No, arvaatte varmaan. Huoltoportti 3. Lopulta erään nohevan järjestyksenvalvojan avustuksella minulle valkeni, että olin aivan väärällä puolella koko aluetta.
Päästyäni varsinaiselle asiakasalueelle olo muuttui heti vähemmän hämmentyneeksi. Ihmiset sullottiin tutusti poroaitoihin, ja porukkaa oli yllin kyllin. Eräs pikaruokaketju yritti tarjota oikeutta etuilla, jos olisin ladannut heidän sovelluksensa puhelimeeni. Kieltäydyin epäluuloisena. Kun jonotuksesta oli selvitty, pääsin tarkastettavaksi sen varalta, ettei mukana ollut räjähteitä, laserosoittimia tai vaikkapa järjestelmäkameraa. Tarkastukset tehtiin kuitenkin ammattitaidolla ja asiallisesti, ja kaikkeen kysyttiin lupa.
Tätä seurasi puolen tunnin palloilu sen selvittämiseksi, missä mikäkin sijaitsee. Löysin alueelta heti puolen, jossa oli erilaisia ruokaa myyviä hökkeleitä, ja join festivaalikahvit.
Tovin päästä löytyi sopiva alue ja lava, jossa torstain toinen artisti oli aloittelemassa keikkaansa. Pelle Miljoona Bandia kuunnellessa alkoi ensimmäisen kerran yli vuosikymmeneen tulla se tuttu fiilis siitä, miksi näille festivaaleille oikein lähdetään. Pilvet siirtyivät auringon edestä, ja taustalla rämisi energisesti Juokse Villi Lapsi. Aloin olla festivaalitunnelmissa.
Pellestä ei millään uskoisi, että ikää on jo yli 71 vuotta. Niin energisesti hän tanssi ja hyppelehti lavalla. Bändillä oli aivan mieletön lavaenergia, vaikka samat ihmisten rakastamat kappaleet on varmasti soitettu jo tuhanteen kertaan.
Keikan tyynnyttyä oli aika siirtyä vilkaisemaan isommalla Haapaniemi Stagella esiintyvää The 69 Eyesia. Harmikseni täytyy todeta sama, mikä useilta keikkatallenteiltakin on tullut selväksi. Meno oli kyllä energistä ja biisit tuttuja ja hyviä, mutta Jyrkin ääni ei livenä ole aivan yhtä mahtipontinen kuin studiotallenteilla.
Keikan päätyttyä päädyin sattuman kautta takaisin Savonia Stagen lähimaastoon, ja sain kokea päivän positiivisimman yllätyksen. Aino & Hajonneet oli aivan ultimaattinen show. Bändi soitti aivan käsittämättömällä taitotasolla, ja Ainon lavaesiintymisestä tuli lähinnä mieleen PMMP:n Paulan ja Miran yhteinen lavaenergia – mutta kaikki tämä oli tiivistetty yhteen henkilöön. Minusta tuli kertaheitolla yhtyeen fani.
Toinen positiivinen yllättäjä oli Ellinoora. En aivan kuulu kyseisen artistin kohdeyleisöön, mutta lavashow oli niin eeppinen ja Ellinoora niin karismaattinen, että tulin vedetyksi miltei tahtomattanikin mukaan esityksen hurmokseen. Hänellä on aivan käsittämätön vuorovaikutuskyky yleisön kanssa.
Yksi Kuopiorockin parhaista puolista oli se, miten näkyvästi siellä pidettiin esillä turvallisen tilan periaatteita. Pähkinänkuoressa viesti oli tämä: älä urpoile, vaan kunnioita muita.Joka puolella oli yhteystiedot tahoihin, joihin saattoi ottaa yhteyttä, jos koki minkäänlaista syrjintää, ahdistelua tai väkivaltaa. Tätä painotettiin aivan kaikkialla.
Sen sijaan negatiivista palautetta täytyy antaa yleisestä hintapolitiikasta. Ei ole suotta kritisoitu viime aikoina sitä, miten festivaaleista on kovaa vauhtia tulossa luksustuote. Jos kuluttaja maksaa useita satoja euroja kolmen päivän festivaalilipuista, on suorastaan ryöstöä veloittaa häneltä kolminkertainen hinta virvoitusjuomista ja jopa kuusinkertainen hinta alkoholijuomista kauppojen hintoihin verrattuna. Ruoka oli sentään vielä jokseenkin katuravintolahinnoissa, ja vesi jopa ilmaista.
Käymäläpolitiikasta en sen enempää ryhdy edes tilittämään, muuta kuin että esimerkiksi Oulun Jalometallin taannoisiin kemiallisiin käymälöihin verrattuna niissä käyminen oli himpun puistattavampi kokemus. Eikä niitä oikein kukaan tuntunut osaavan käyttää. Lukkojen ilmaisimet olivat hieman sekavat, ja saattoi hyvinkin olla niin, että käymälöiden edessä seisoi tusina ihmisiä, jotka eivät tajunneet puolen vessoista olevan vapaana.
Niin minusta kuin puhelimestani alkoi loppua virta juuri ennen Von Hertzen Brothersia, enkä jaksanut enää sinnitellä. Oli pakko laahustaa kotiin. Ehdin kuitenkin jutella useamman toinen toistaan mukavamman festivaalikävijän kanssa, ja siitä tuli ehkä näidenkin festareiden tärkein oivallus.
Se ei aina välttämättä ole siitä kiinni, kuka esiintyy tai missä esiinnytään. Tärkeintä ovat kokemus ja ihmiset. Ilman ihmisiä ei olisi festareita, ja ilman erilaisia kokemuksia elämä ei tuntuisi läheskään yhtä rikkaalta kuin niiden myötä.
Olin taannoin paikalla, kun Dissection täräytti mahtipontiset sointunsa Oulun eetteriin. Olin Juankosken yössä, kun Asa & Jätkäjätkien Pripjatin Pellot humisi taivaisiin, ja Vaskiviikoilla, kun Jean S laittoi lieksalaiset sekaisin. Näissä kaikissa parasta olivat silti ihmiset, joiden kanssa kokemukset sai jakaa.
Nyt voin sanoa rinta rottingilla, että olin paikalla, kun Aino & Hajonneet tykittivät yhden elämäni parhaista keikoista. Ja että me paikalla olleet koimme sen yhdessä.