Liisa Leinonen ja Lauri Liukkonen
Kaksi Christopher Nolan -fania kävi katsomassa uuden The Odyssey -elokuvan. Huom! Teksti sisältää paljastuksia elokuvan tapahtumista.
Liisa: Sanoit The Odysseyn jälkeen, että jäi vähän ontto olo. Miksi?
Lauri: Joo, kun sehän ei leffana ollut huono, en todellakaan väitä niin. Mutta kun tietää, mihin Christopher Nolan parhaimmillaan pystyy, niin se siinä oikeastaan töksähti. En ole lähtenyt yhdestäkään Nolanin elokuvateatterinäytöksestä ilman kolmen päivän hypetystä ja vähintään neljää itkua elokuvan aikana. Nyt siinä keskivaiheilla tuli pala kurkkuun, mutta loppukohtauksen kohdalla ajattelin, että olipa typerä taistelu.
Liisa: Siis miten mulla on ihan sama ajatus? Loistava elokuva, varsinkin keskiosassa, mutta siinä ei ollut Nolanin tyypillistä yllättävyyttä. Immersiivinen se kuitenkin oli.
Lauri: Tykkään Nolanissa siitä, että hän pystyy rakentamaan elokuviinsa useita vaiheita. Ensin hidas, laahaava kerronta asettaa hyvän tarinan rakennuspalikat. Sen jälkeen mukaan tuodaan eskalaatio ja konflikti. Lopulta tarina rakentuu mahtavien, ”voyage through the unknown” -tyyppisten kohtausten kautta siihen, että päähenkilöiden pitää oppia tai oivaltaa jotain päästäkseen matkansa loppuun. Lopussa on eeppinen fanfaari, joka kutoo kaikki juonikuviot yhteen.
Nyt elokuva ei saanut aikaan samaa vaikutusta. Se yritti kovasti, mutta ei mielestäni päässyt samalle tasolle kuin Nolanin parhaat teokset. Ei tullut fanfaaria.
Liisa: Loppuratkaisu oli aika perinteinen. Taistelu, voitto, lähtö, pojasta kuningas.
Lauri: Kuulin ennen näytöstä ehkä parhaan kommentin elokuvasta: ”Nolanilla taisi olla edessään vaikea tehtävä, koska Odysseuksen tarinaa on hyvin vaikea sovittaa elokuvaksi.” Se oli juuri näin. The Odysseyn juoni on hyvin perinteinen, joten Nolan ei päässyt kikkailemaan aika-teemalla samalla tavalla kuin aiemmissa elokuvissa.
Oli huvittavaa nähdä, kuinka elokuvan ympärille yritettiin verkossa rakentaa kiistaa ja hypeä. Nolan ei ollut tehnyt mitään erityisen kokeellista, vaan pysyi hyvin perinteisessä kerrontatyylissä.
Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.
Liisa: Siinä ei ollut periaatteessa juuri mitään wokea, mistä tietyt tahot haukkuivat elokuvaa jo etukäteen. Mutta en tiedä, onko se joillekin sitten liikaa, kun sanotaan, että on tehty tuhoja ja on rikottu, ja nyt sitten nousee uusi sivistys. Elokuvassa sana oli, jos en kuullut väärin, civilization.
Lauri: Täytyy sanoa, että (transtaustainen) Elliot Page veti yhden elokuvan parhaista rooleista. Minusta on hilpeää, että hän on varmaan miehekkäämpi kuin 90 prosenttia arvostelijoistaan. Koko kohu oli aivan tyhjänpäiväinen. Voisin veikata sitä masinoiduksi vihakampanjaksi, mutta mistään sen ihmeemmästä ei ollut kyse. Sellaista internet vain on nykyään.
Liisa: Mitä muuta haluaisit nostaa esiin tästä elokuvasta?
Lauri: Tämä on Nolanin ensimmäinen kokonaan IMAX-kameroilla kuvattu elokuva. Koko elokuvan ajan näki, miksi se kannattaa ja miksi Nolan edelleen suosii IMAXia. Yksinkertaisesti sanottuna sillä saa erittäin korkealaatuista, upeaa ja taiteellista kuvaa, mutta tekeminen maksaa poskettomia summia. Siksi sillä ei yleensä kuvata kokonaisia elokuvia.
Nolan haluaa ihmiset elokuvateattereihin. Teattereissa kuulee sen äänityön, johon hän on panostanut alusta asti ja jonka hän vei Hans Zimmerin kanssa vielä pidemmälle. Nyt hänen viimeisten 20 vuoden aikana hiomansa äänimaailma on aivan omaa luokkaansa. Alun kohtauksessa runoilija hokee mantraa ja iskee sauvaa. Jokainen isku tuntui siltä, että penkit lähtevät lentoon. Oli mahtavaa, miten ääni kulki siinä.
Liisa: Äänimaailma oli melkein parasta koko elokuvassa. Esimerkiksi luolakohtauksessa kykloopin ääni ja sen luoma immersiivisyys olivat aivan uskomattomia.
Lauri: Kävin vuonna 2017 katsomassa Dunkirkin. Se on ainoa elokuva, jonka aikana minusta on tuntunut siltä, että minua ammutaan oikeasti kohti. Yksi mukana olleista joutui lähtemään teatterista pois. Nolanin äänityö on ollut jo vuosia todella immersiivistä.
Dunkirkissa se oli vedetty tarkoituksella yli, koska koko elokuvan aihe on pelko ja se, miten aika käyttäytyy jatkuvan pelon alla. Jo se on nerokas lähtökohta elokuvalle. Tässä ääni oli enemmän tarinallinen työkalu, jolla painotettiin tiettyjä mantroja ja ääni tuki niitä vahvasti. Huomasitko, muuten, että aina ratkaisevan taistelun alkaessa – Troijassa ja lopputaistelussa – rummutus nopeutui koko ajan? Sillä kerrottiin, että tapahtumat etenevät.
Liisa: Huomasin. Mietin sitä ratkaisua, että toisaalta se on mukaansa tempaava, toisaalta taas ei siellä taistelukentällä ole mitään niin valtavaa rumpujen ääntä.
Lauri: Tuo on lähtöisin Hans Zimmeriltä. Zimmer toi Hollywoodin suuren mittakaavan elokuviin jousisoitinten rinnalle kitaroita. Hän on huippusäveltäjä, ja jos en ole ymmärtänyt väärin, hänen pääinstrumenttinsa on kitara. Sama tyyli korostuu Dark Knight -elokuvissa.
The Dark Knightin alun pankkiryöstössä taustalla käy koko ajan kuin kello: ”pa-pa-pa-pa”. Se tuo katsojalle saman kiireen tunnun. Zimmer teki sen vain paljon paremmin. Ääni kiihdyttää katsojaa taustalla, mutta ei hallitse kohtausta samalla tavalla kuin nyt tapahtui eli nyt meni ehkä hieman metsään.
Liisa: Niin kuin sanoin, keskiosa oli mielestäni paras. Kun mietin alkua, niin eka kohtaus oli vahva. Sen jälkeen piti hetken miettiä, että tuleeko tästä liian perinteinen. Alkuvaiheessa elokuva ei vielä imaissut mukaansa yhtä hyvin.
Kykloopin luolasta alkoi mielestäni elokuvan paras osa. Tätä vois ajatella psykologisena elokuvana, alitajunnan kuvauksena. Kirke muuttaa miehet sioiksi. Luolaan mennessä sinne tuleekin hirviö. Seireenien laulu taas oli itse asiassa toteutettu aika suppeasti.
Lauri: Se meni nopeasti ohi. Tykkäsin siitä, että Matt Damon oli sidottu tolppaan ja se rääkyi siellä kuin viimeistä päivää. Kirke-osan mikrotarinasta pidin tosi paljon, koska siinä oli selvä traumatisoitumisen elementti. Samalla näytettiin, ettei hänkään ollut puhdas pulmunen, kun pitää siskoaan häkissä.
Liisa: Siinä oli huumoriakin.
Lauri: Kyllä. Se oli oikeasti nätisti tehty ja uskottava käänne. Kirkellä on traumatisoitunut olemus, mikä selittää, miksi hän muuttaa ihmisiä eläimiksi. Mutta samalla hänellä on ollut varmaan kommunikointivaikeuksia. On parempi, että minä istun täällä touhuamassa ja sisko saa olla korppi lintuhäkissä, niin tullaan paremmin toimeen.
Liisa: Kun he sitten menivät kuolleiden maahan...
Lauri: Se oli hieno kohta.
Liisa: Aluksi näytti, että tuleeko tästä joku zombisekoilu, mutta se toimi todella hyvin.
Lauri: Elliot Page teki siinä elokuvan parhaan kohtauksensa. Kerronta synkkasi käsittämättömän hienosti. Siinä kulki mukana myös aiemmin rakennettu suhde Pagen ja Damonin hahmojen välillä.
Liisa: Troijan hevosen kuvaus oli muuten todella onnistunut, todella hienosti tehty.
Lauri: Joo, ja tykkäsin siitä, miten tarinassa painotettiin, että hevonen on uhrilahja ja sitä pitää kunnioittaa. Käänne oli siinä, että Odysseuksen joukko ei kunnioittanut uhriperinnettä lainkaan.
Liisa: Se oli vain ovela juoni, jolla he saivat Troijan tuhottua. Siitä tuli juuri katumus.
Lauri: Syy on hirveän inhimillinen. Kymmenen vuoden turhautuminen rannalla. Se on upea psykologinen elementti, jolla leikiteltiin paljon. Suurin pettymys tuli siksi, kun keskiosassa alkoi jo saada tunnesäväreitä. Ajattelin, että ”oh my god, Nolan tekee tämän taas”.
Ensimmäinen puolisko oli ollut hieman tylsä, mutta sille oli syy, koska nyt alettiin rakentaa elokuvaa. Kun kaikki alkoi toimia ja tarina oli menossa kohti huippua, kuului vain puff. Se päättyi mielestäni tuhnuun.
Liisa: En olisi ihan niin ankara, koska mun mielestä se oli toisaalta kaunis se lopetuskin. Ymmärrän, mitä tarkoitat tuolla pettymyksellä. Mutta arvelen, siis voin jopa heittää sukupuolistereotypian, että tästä naiskatsojat voisi tykätä enemmän kuin perinteisistä Odysseia-tulkinnoista.
Lauri: Joo, siis varmasti. Näkisin, että tuossa Nolanin elokuvassa on paljon syvällistä ja paljon etsittävää. Ja se on ihan oikeasti hyvä leffa. Mutta olisin paljon… sanotaan maltillisempi tämän tulkintani kanssa, jos tuon olisi esimerkiksi tehnyt Denis Villeneuve tai Steven Spielberg.
Liisa: Ajattelisit, että tämä oli hyvä Villeneuven elokuva.
Lauri: Uskon, että hän olisi tehnyt sen melko samalla tyylillä, mutta äänen käyttö ja jotkut kohtaukset olisivat olleet erilaiset. Tämä oli eri tavalla laahaavampi.
Liisa: Tasapaksumpi?
Lauri: En sanoisi niinkään. Villeneuve on yksi käsittämättömän hyvistä ohjaajista, mutta hän rakentaa kerrontaa eri tavalla. Oletko katsonut vuoden 2013 elokuvan Prisoners? Se käsittelee mestarillisesti vanhemman ahdinkoa ja että millaisiin ääritekoihin ihminen voi tietyissä olosuhteissa ryhtyä.
Näyttelijävalinnat ovat uskomattoman hienot, kuten Villeneuven ja Nolanin elokuvissa yleensä. Tässäkin oli valtava tähtikaarti. Nolan on kuitenkin ainoa näistä ohjaajista, joka onnistuu viemään elokuvan vielä yhden askelen pidemmälle, ”ten to eleven”. Siellä on ylimääräinen säädin, josta hän kääntää mestariteoksen vielä astetta pidemmälle. Se jäi tästä puuttumaan, minkä vuoksi kokemuksesta jäi vähän…
Liisa: Vähä plääh.
Lauri: Mutta jos miettii teknisesti, niin täysi kymppi. Yksikään kohtaus ei näytä tai kuulosta huonolta, vaan kaikki on todella korkeatasoista. Taustalla on yksi maailman parhaista ohjaajista. Tekniseen tiimiin pääsevät vain alan parhaat.
Voin suositella, että tämä kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa. Mutta jos olet henkeen ja vereen vannoutunut Christopher Nolan -fani, sinua on varoitettu. Saattaa tietysti käydä niin, että myöhemmin tajuan elokuvassa jonkin nerokkaan ytimen, kuten Nolanin elokuvissa yleensä, ja pidänkin sitä vuoden parhaana. Ensimmäisellä katsomiskerralla se ei tullut vahvasti esiin.
Liisa: Elokuva oli melkein kolmetuntinen, mutta se ei tuntunut pitkältä.
Lauri: Ei tosiaan. Interstellarissa oli sama juttu. Oliko se kolme tuntia ja kaksikymmentä minuuttia? Se tuntuu alle kaksituntiselta. Sama pätee tähän.
Liisa: Ajattelin etukäteen, kun aika harvoin tulee katsottua näin pitkiä elokuvia, että onko se liian pitkä ja illalla kun katsoo niin väsyttääkö. Ei tullut kyllä yhtään sellainen olo, van pikemminkin tuntui siltä, että tämä voisi jatkua ja jatkua ja jatkua vaan.
Lauri: Siinä ovat kaikki peruselementit. Kun elokuva alkaa vähän puuduttaa, tekijä tiedostaa sen heti ja osaa korjata suunnan. Taustalla on valtavan kokenut tekijä. Vertaan pitkiä elokuvia usein sarjan katsomiseen. Kun he purjehtivat spiraalia kohti, ajattelin, että nyt ollaan kolmannessa jaksossa. Siinä oli noin 45 minuutin mittainen jakso, jonka jälkeen mentiin kohti loppuratkaisua.
Liisa: Siltä se tuntui. Se oli vähän niin kuin lopun alkua. En tiedä, voiko sitä sanoa heikoksi kohdaksi, mutta seireeneistä olisi tosiaan saanut paljon enemmän irti.
Lauri: Ja spiraalilla olisi voinut leikitellä enemmän. Siitä olisi saanut paljon kauhua. Toisaalta ääripäässä olisi tullut vastaan se, ettei elokuva enää seuraa alkuperäistä teosta.
Liisa: No en tiedä. Toisaalta just seireenit ja pyörre, ne on hirveän vahvoja sekä tarinassa että psykologisesti.
Lauri: Samoin kuolleiden antamilla vihjeillä ja ennustuksilla olisi voitu leikitellä tehokkaammin. Niiden taustalla oli selvä uhka, mutta...
Liisa: …Tuli sellainen tunne, että se piti saada nyt vain saada alta pois, jotta pääsee loppurymistelyyn.
Lauri: Joo, vähän sellainen. Loppu harmittaa eniten, koska alle on ladottu paljon hyviä palikoita.
Liisa: Troijan taistelu, niin se otti paikkansa paremmin, kun taas lopputaistelu oli jopa suoraan sanottuna kliseinen.
Lauri: Troijan taistelu oli immersiivinen, ja siihen liittyi inhimillinen elementti, kun Odysseus katui sitä jälkeenpäin. Lopputaistelussa tuli sen sijaan paha Teräsmies-kompleksi. Jos mies ottaa seipäitä ympäri kehoaan ja jatkaa vain huitomista, vaikka kaulakin on suunnilleen viilletty auki, niin se ei oikein uppoa.
Multa pääsi oikeasti ääneen nauru, kun hän koppasi pylvään ja alkoi huitoa kahdeksaa miestä kuin kellon heiluri. Siinä vaiheessa immersiota ei ollut enää jäljellä. Semmonen Arnold Schwarzenegger -kohtaus.
Liisa: Se oli nimenomaan Arnold Schwarzenegger -kohtaus. Ja sitten iskä ja äiskä lähtee lemmenlaivalla purjehtimaan auringonlaskuun.
Lauri: Iskä is now exiled.
Liisa: No montako tähteä me annetaan?
Lauri: Mä en pidä tähtijärjestelmästä. Tiedän, että monet pitävät Rotten Tomatoesista, mutta sen arvostelujärjestelmä on minulle täyttä hepreaa. Annan IMDb-arvosanan 7,8. Elokuva ei yllä mestariteosten luokkaan, mutta se on edelleen todella, todella hyvä. Pitäisin arvosanan aika tiukasti siinä.
Liisa: Minä antaisin IMDb-asteikolla kahdeksan. Olen muuten samoilla linjoilla, mutta jokin elokuvassa nostaa sen hieman keskivertoa paremmaksi. Nolanin asteikolla se ei ehkä ole niin hyvä kuin voisi olla, mutta yleisellä asteikolla aivan loistava. Se kannattaa katsoa.
Lauri: Leffasta pitää muistaa vaan, että esimerkiksi kaikki nämä klassikkoelokuvat, Forrest Gump ja Dark Knight, niin ne kaikki saa pikkuisen päälle kasin IMDb:ssä Sarjat taas yltää paljon helpommin sinne lähemmäs ysiä.
Liisa: Yhteenvetona: pidimme elokuvasta, vaikka Nolanin teoksista se ei kuulu aivan kärkipäähän.
Lauri: Keskustelun voi summata juuri näin.